HENNA POHJOLA20 Päivää 31.12.2003 – 18.1.2004
Jokaisessa meissä asuu pieni lehmä, 2003pastelli, akryyli, kopiopaperi, hile paperille
145 x 210 cm
|
Vallan valtikka on julkisella sanalla. Ihmiset hinkuvat julkkiksiksi, koska vasta median noteeraus merkitsee sitä, että he ovat olemassa. Sillä, miten he ovat eläneet koko elämänsä ei ole merkitystä, vaan se, miltä he näyttävät julkisuudessa, mittaa heidän markkina-arvonsa. | |
| Näyttelyprojektini lähti liikkeelle siitä, että otin yhteyttä julkisuuden henkilöihin ja kerroin heille ideastani tarkastella teoksissani julkisuuden luonnetta heidän kauttaan. Keskustelimme, otin heistä valokuvia, he olivat malleinani ja tutustuin materiaaliin, mitä julkisuus on heistä tuottanut. He antoivat minulle luvan kuvata heidät teoksissani taiteilijan vapaudella. Näin minun oli mahdollista saada töissäni esille se, mitä halusin niillä sanoa. Tarkastelen teoksissani sitä, miten he näkevät itsensä, miten julkisuus näkee heidät ja miten minä näen heidät. Lopulliseen teokseen olen yhdistänyt kaikkia näitä tasoja. Katsojan tulkittavaksi jää mikä kuvissa on kuvattavan omaa identiteettiä ja persoonallisuutta, mikä julkisuuden luomaa ja missä kohdin taiteilija on tuonut omaa näkemystään esille. Haluan herättää kysymyksen siitä, milloin puhutaan totta, milloin ei. Yhdessä piirustuksista olen kuvannut itseni nyky-yhteiskunnan median ja mainoskuvaston ihanteiden mukaisen naisen ruumiillistumana. Henna Pohjola Näyttelyn nimi 20 PÄIVÄÄ on vahva viesti siitä, mitä Henna Pohjola on halunnut töissään tutkia. Teoksissaan hän kuvaa julkisen sanan vaikutusta ihmisen identiteettiin tunnettujen kasvojen kautta. Mielleyhtymä keltaiseen lehdistöön on väistämätön. Samoin kuin tämä näyttely on auki ainoastaan 20 päivää, myös mediassa uutinen on uutinen vain hetken, harvoin edes 20 päivää. Katastrofien, vallankumousten, luonnonmullistusten tai kärsimyksen vaikutus meihin on lyhyt, sillä yhtä nopeasti kuin vaihdamme kanavaa, juuri kohtaamamme asiat menettävät kiinnostavuutensa, yksittäisistä ihmiskohtaloista nyt puhumattakaan. Kuitenkin jos media tuottaa meille elämän sisällön, mihin voimme enää itse vaikuttaa? Kuvatulva vaikuttaa vahvasti ihmisen minäkuvaan. Kun käyttäytymismallit, ulkonäkö ja oikean ja väärän tunnistaminen tulee ulkopuolelta, onko meillä todella varaa valita, millaisia haluaisimme olla? Lumemaailma mahdollistaa monenlaiset roolit, monet minät, mutta jättääkö se tilaa inhimillisyydelle ja omalle persoonallisuudellemme? Voimmeko valita oikean minän monien eri vaihtoehtojen joukosta? Tunnistanko enää itseäni? Näkemämme lyö leimansa jopa tunne-elämäämme. Kyky tuntea kapenee ja köyhtyy yrittäessämme elää - ei omien tunteiden - vaan sisäistettyjen toimintamallien mukaan. Niinpä media tunkeutuu sosiaalisiin suhteisiimme. Niihin tarjotaan piristykseksi nopeaa seksiä ja kepeitä eroja. Silti uuteen seikkailuun on vaikea lähteä, kun sydän on revitty rinnasta irti. Pettymisellä, uupumisella tai yksinäisyydellä ei ole sijaa mediassa. Ellei niihin nyt sitten liity jotain järisyttävää (Burn-out - muotisairaus?) ja raflaavaa. Liian monta kierrosta elämyskarusellissa saa pään sekaisin. Tosiasiassa elämä on monisävyisempi. Se käsittää koko värikartan. Ei ainoastaan vastakohtaisuuksia: mustaa ja valkoista, kivaa ja tylsää, oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa, vaan kaiken sen, mikä jää niiden välimaastoon. Hanna Tervanotko teologi | |
