NIILO HYTTINENKöyhälistön tango 5.6.2003 – 17.8.2003

Oulussa ja Puolangalla työskentelevä taidemaalari Niilo Hyttinen on vanhemman suomalaisen tangomusiikin intomielinen ystävä. Hän maalasi vuoden 2001 aikana kymmenkunta klassista tangoa kuviksi ja sen lisäksi sävelsi ja sanoitti oman Köyhälistön tangonsa.

Sellaiset ikivihreät parkettien nojailukipaleet kuin Ennen kuolemaa, Hurmio, Kangastus ja Tangokavaljeeri soivat Hyttisen työhuoneessa aamusta iltaan. Puolangan hiljaisissa vaaramaisemissa autoilua on myös usein siivittänyt 1950-luvun tangojen viaton kaiho ja onnen etsintä. Yksittäisten tangojen mukaan nimetyt maalaukset ovat symbolistisia tarinoita ihmisen tarpeesta rakastaa ja tulla rakastetuksi. Maalaukseen on voitu tiivistää sananmukaisesti elon kiertokulku kohdusta hautaan. Tangotekstien kielikuvat ja tapahtumat ovat usein sangen naiiveja ja pateettisia - mikä on osa niiden viehätystä ja ominaislaatua. Maalausten selkokielisessä kerronnassa kohtaavat suomalaiskansallinen kätketty tunteellisuus ja hyttismäinen ilkikurinen huumori ja maanläheinen viisaus.

Tangoaiheisten maalausten lisäksi Hyttinen on tehnyt tyylitellyn haavekuvasarjan nuoruutensa sankareista, tanssilavojen aatelisista; Olavi Virrasta, Veikko Tuomesta ja Henry Theelistä sekä isästään pienviljelijä Arvi Hyttisestä. Komeaäänistä mieskaartia täydentää myöhempien aikojen "idoli", Reijo Taipale.
Lieneekö ikä vaikuttanut asiaan, mutta Hyttinen tunnustaa kaipaavansa usein menneitä aikoja läheisine ihmisineen. Eräässä haastattelussa hän on todennut: "Ikävöin kovasti edesmenneitä tästä lähiseudulta. He olivat hienoja ihmisiä yksinkertaisessa elämisen piirissään. Olenkin miettinyt pitäisikö minun ruveta tekemään uusia maalauksia niistä ihmisistä nyt kun vielä muistan jotain."

1960-luvun jälkeen syntyneet rock- ja pop-sukupolvet eivät tunne enää kovin hyvin vanhempaa kotimaista iskelmämusiikkia, vaikka massatapahtumaksi paisunut Seinäjoen tangomarkkinat syytää omaa kaupallista ja mediaseksikästä tangohömppäänsä joka kesä. Silti näyttelytilassa soivaan musiikkiin tiivistyy yhteistä jaettavaa ja nostalgiaa, joka tuntuu varhaiskeski-ikäisestäkin yllättävän miellyttävältä.

Niilo Hyttinen napsauttaa rahisevan kasettisoittimen päälle, ottaa vetreän tanssiaskeleen ja kysyy: "Saanko olla kavaljeeris sun?"

Elina Vieru