YHTEISNÄYTTELYMaalauksia, veistoksia, piirustuksia, valokuvia ja videoita 24.11.2007 – 16.12.2007

Galleria Heinon syyskauden päättää kymmenen taiteilijan yhteisnäyttely. Mukana on joukko tunnetuimpia valokuvaajiamme. Pekka Luukkola on yksi menestyneimmistä suomalaisen maiseman kuvaajista ja Jyrki Parantainen ja Marjukka Vainio mm. kuuluvat maailmalla kansainvälistä huomiota herättäneen ns. Helsinki Schoolin piiriin. Mukana on myös joukko nuoria, mutta jo huomioituja maalareita, Samuli Heimonen , Stiina Saaristo ja Anssi Törrönen . Näyttelyyn osallistuu myös viime keväänä kuvataideakatemiasta valmistunut maalari Miikka Vaskola . Lisäksi mukana ovat tunnustetut kuvanveistäjät Lauri Astala ja Mikael Pohjola sekä keskipolven raskaan sarjan maalari Jan-Kenneth Weckman.

Lauri Astala (s. 1959) on taideopintojen lisäksi opiskellut tekniikkaa Teknillisessä korkeakoulussa. Astalalle myönnettiin tänä vuonna kuvataiteen valtionpalkinto. Astalan tuotanto koostuu mm. veistoksista, videoista ja tietokoneavusteisista videoinstallaatioista, joiden aihepiirit ovat sijoittuneet tilan käsitteisiin ja kokemiseen sekä niitä muokkaaviin kulttuurisiin rakenteisiin. Nyt esille tulevasta videoteoksestaan Rome Derivé II Astala kertoo : Ikuinen kaupunki asettuu mielessäni pysyväksi, staattiseksi, kuvankaltaisuudestaan tutuksi ja ehkä massiivisuudeltaan raskaaksikin paikaksi, jossa Rooma näyttäytyy kuitenkin keveänä ja saavuttamattomana, muuttuvana ja amorfisena, ympärillä ja ohitse lipuvana kaupunkina, jossa sen kiintopisteet ajoittain hämärtyvät. Teoksen materiaali on syntynyt satunnaisten kohtaamisten tuloksena, ajelehtimisen (derivé) ja kiinnittymättömyyden saattelemana.

Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2008 valittu kuvataiteilija Samuli Heimonen (s.1975) maalaa pääasiassa suurikokoisia öljyväritöitä, joista hän kertoo: Maalauksissani esiintyy usein jotain ihmistä suurempaa. Useimmissa maalauksissani ihmisten rakennelmat saavat jättiläismäisen eläimen muodon. Ihminen on osa tuota rakennelmaa ja ikään kuin asuu sen sisällä ja pinnoilla. Lähtökohtani on näyttää miten asiat ovat suhteessa ihmiseen ja miten ihmiset ovat yhdessä. Vaikka teokset eivät kerro eläinten maailmasta, olen halunnut käyttää eläimen hahmoa metaforana ihmisen toiveille, tavoitteille ja peloille. Eläin tuntuu minusta kiteyttävän hienosti jotain peri-inhimillistä. Eläin tai luonto on peili, jota vasten on kiinnostavaa tutkia ihmistä.

Valokuvaaja Pekka Luukkola (s. 1968) on menestynyt monissa valokuvakilpailuissa ja palkittu myös kirjantekijänä. Luukkola pyrkii kuvissaan mahdollisimman korkeaan laatuun, ja kuvaa siksi pääasiassa isolle filmille. Nyt esille tulevat työt ovat osa laajaa ja monivuotista teossarjaa, josta hän laittaa nyt esille pienen otoksen ensimmäisen kerran. Sarjan kuvissa on usein ihminen osana suomalaista luontoa, mutta myös tuli maiseman keskellä on tärkeä elementti. Käyttämällä pitkää valotusaikaa Luukkola tuo kuvissaan esiin jonkin lyhyen tapahtuman kulun, ikään kuin sen historian: hän kuvaa erityisesti liikettä - ja ajan kulumista. Esimerkiksi teoksessa "Rowing" on kuvaan jäänyt vain veneessä ja airoissa olleiden tulien jättämät jäljet: suurikokoisessa vedoksessa voi jopa ikään kuin nähdä liekin "historian". Luukkola kuvaa pääasiassa pohjoisessa, suomalaisen villin ja asuttamattoman luonnon ja maiseman keskellä. Luukkolan kuville ja pohjolalle tyypillisenä piirteenä nämä "näyttämöt" ovat usein värimaailmaltaan iltahämyn siniseksi "maalaamia". Tieto siitä, että Luukkolan kuvat on otettu yhdellä valotuksella saattaa toisinaan hämmästyttää.

Valokuvataiteilija Jyrki Parantainen (s.1962) toimii Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvataiteen professorina. Parantainen on voittanut mm. Fotofinlandia-palkinnon vuonna 1989. Parantaisen työskentely on aina perustunut lavastamiseen, rakentamiseen ja prosessimaisuuteen. Nyt esille tuleva teos Two Horizons kuuluu sarjaan erilaisia maisemia, joissa taivas ja horisontti kohtaavat. Taivaalla on suuri rooli erilaisten horisontista lähtevien linjojen ja niiden päätepisteessä olevien sanojen käsitteellisinä paikkoina. Maisema saa uuden identiteetin ja muuttuu esimerkiksi vahvan poliittiseksi tai eteerisen runolliseksi. Parantaisen tekniikka on monivaiheinen. Hän ei käsittele kuviaan digitaalisesti, vaan kuvaa ensin maiseman, tekee siitä vedoksen, kiinnittää sitten langat, neulat ja sanat tuohon vedokseen, jonka hän sitten vielä kerran kuvaa, ja taas vedostaa, jolloin on vasta syntynyt lopullinen kuva.

Kuvanveistäjä Mikael Pohjola (s. 1962) käyttää materiaaleinaan esimerkiksi puuta, ruostunutta rautaa tai kirpputoritavaraa. Teokset rakentuvat usein irrallisista osista, vaikkapa Pohjolan puusta sorvaamista ja sitten maalaamista muodoista tai erilaisista valmiina löytämistään esineistä ja astioista, jotka hän sitten vielä käsittelee eri tavoin. Lopuksi hän sommittelee eri osat toistensa yhteyteen esimerkiksi jalustalle erilaisiksi pienoismaailmoiksi. Pohjola kertoo: Olen kiinnostunut kaikista mahdollisista materiaaleista. Teos teokselta tiedän niistä enemmän. Materiaalien ihmeellisyys ja kauneus tulee parhaimmillaan ilmi täysin hyödyttömässä muodossa ja tilassa: järjestäytyneenä veistokseksi.

Kuvataiteilija Stiina Saaristo (s. 1976) maalaa sekä tekee hiili- ja lyijykynäpiirustuksia. Niissä hän on tutkinut mustan huumorin, ironian ja groteskin keinoin sukupuolten välisiä tasa-arvokysymyksiä, seksuaalisuutta, vallankäyttöä, yhteiskunnassa vallitsevia arvo- ja kauneuskäsityksiä sekä sukupuolirooleja ja stereotypioita kääntäen niitä päälaelleen. Saaristoa kiinnostaa myös vaikkapa kuvata ihmisen ns. eläimellisiä piirteitä, eläinkunnalle ominaisten käyttäytymismallien ilmentymiä. Saaristo kutsuu teoksiaan karikatyyrisiksi omakuviksi, joissa hän käyttää itseään tutkimusvälineenä, analysoiden omia tunteitaan ja kipeitä kokemuksiaan.

Kuvataiteilija Anssi Törrösen (s.1970) tie on kulkenut abstraktin ja esittävän rajapinnalla tasapainoilevista maalauksista realistisiin figuureihin, jotka uusimmissa teoksissa ovat maalattu aikaisempaa rohkeammin siveltimenvedoin ja väririnnastuksin. Mukana on aina ollut muotojen voimakas fyysisyys, ruumiillisuus ja veistoksellisuus - jopa barokkimainen lihallisuus. Törrösen taiteen kehitystä on ollut siis mielenkiintoista seurata niin aiheiden kuin maalaustavankin osalta. Viimeaikaisissa teoksissa on kuvauksen kohteena ollut mm. nuorten miesten maailma - myös yksilön ja yhteiskunnan pahoinvointi.

Valokuvataiteilija Marjukka Vainio (s.1953) sai vuonna 2003 valtion Suomi-palkinnon. Vainio tunnetaan kauniista kasvimaailmaa kuvaavista maalauksellisia piirteitä saaneista valokuvista. Hän on kuvannut läheltä kukkia, juuria, siemeniä ja taimia, kukanvarsia ja lehtiruoteita - kasvin koko elämän kulun - irrotettuina kasvuympäristöstään kuin leijumassa tyhjää taustaa vasten muuttuen näin joksikin muuksi. Esitystapa ja tekniikka vaihtelee mustavalkoisesta värikuvaan, kameran avulla tuotetusta valokuvasta fotogrammiin ja negatiivista positiiviseen kuvaan.

Kuvataiteilija Miikka Vaskola (s. 1975) maalaa abstrakteja 'maisemia' - välttämättä ilman mitään konkreettista viittausta reaalimaailmaan. Yhtä usein hän kuitenkin liittää näihin maisemiin realistisia tarkasti piirrettyjä ihmisfiguureja. Vaskola siis maalaa ja piirtää, mutta myös kuluttaa ja patinoi kangasta - hiilellä, musteella, rautaoksidilla, pigmentillä, grafiitilla, akryylilla. Kankaat ovat ajan kuluttamia - niin sen ajan, mitä taiteilija käyttää teoksen tekoon maalaamalla, kokeilemalla, peittämällä, tekemällä virheitä ja korjailemalla - kuin myös symbolisena eleenä ja ilmeenä, raunioitumisena, ruostumisena, hajoamisena. Vaskolan löytäessä tarinan mielestään hän liittää sen osaksi tuota maisemaa. Tarinan kertojan roolin on tuolloin usein saanut klassisen ajaton länsimaisen miehen karikatyyri lierihattuineen. Sen Vaskola saattaa asettaa vaikkapa juoksuradan varteen ottamaan aikaa kellolla, jonka viisariston paikalle hän on maalannut ikuisuuden symbolikuvion. Vaskola pyrkii esittämään menneen maailman kuvan symbolina omalle ajallemme.

Kuvataiteilija, kuvataiteen tohtori Jan-Kenneth Weckman (s.1946) kertoo nyt esille tulevasta sarjasta maalauksiaan: Sämplään omien maalausteni perinneruokaa, viivastoja ja värejä, uuteen suuntaan, vaan ei uuteen järjestykseen. Päinvastoin, järjestys purkautuu maalauksen myötä. Tuntuu kuin kävelisin tutussa maisemassa, mutta en osaa enää sanoa onko samaa polkua tullut kävellyksi aiemmin. Tunne on hieman sama kuin unen muistaminen, jonka juuri kuvitteli muistavansa. Nyt esille tulevat maalaukset ovat mustan, valkoisen, okran ja tummanpunaisen vuoropuhelua. Ne edustavat myös uuden maalaussarjan alkamista. Niissä on työskentelyn kerronnallisiksi lähtökohdiksi otettu virtaavat, purkautuvat ja muodostuvat viivastot, maalauksen organistiset "sääilmiöt".

Rauli Heino