PETRI HYTÖNENIhmisten lähde 9.2.2019 – 10.3.2019

55-vuotias mies miettii työstämiään todellisuuksien palasia, maalaustensa taustoja, niiden syitä ja tuloksia ja huomaa viitanneensa niissä yhä enemmän erilaisten todellisuuksien hyväksymiseen nauttien samalla niistä aistimaailman rippeistä, joita yhä jäljellä on.

Kullatuissa empatioissa maalaan pitämiäni, välittämiäni ja rakastamiani asioita tai asioita, joita kohtaan tunnen myötätuntoa. Sangen suoria, naiiveja, välittömiä reaktioita ja impulsseja, jotka olen halunnut maalata ja sitten kullata niiden ympäriltä peittoon kaiken turhan harhaanjohtavan hälyn. Kullan kiilto ja kullatut kehykset synnyttävät tänä lasin, metallin ja puun aikakautena oudon kaipuun nostalgiaan ja antavat Kullatuille empatioilleni melkein palvonnan kaltaisen statuksen. Kullatut empatiat ovat täysin päätöntä mielihalujeni metsästystä, mutta peilaavat jotakin maailmastamme tämän yhden 55-vuotiaan miehen näkökulmasta juuri tässä ja nyt, tänään ja hieman eilen.

Asiat, joista pidän ja joista välitän, ovat onnekseni aika lailla loputon lista. Noh, tykkään vaikkapa omasta kullannupusta, asunnottomasta perheestä kadulla sijauspatjalla nukkumassa keskellä Pariisin iltavilskettä, tuttujen kanssa lörpöttelystä, hassun näköisestä kioskiautosta, kykladisista ikoneista, pulupariskunnasta vierekkäin maailman menoa ihmettelemässä, rippituolissa salaisuuksia papille puhuvasta, toveruudesta, omasta kultaisesta häkistä, vanhojen mummojen ystävyydestä, ihmisen ikävästä toisen luo, aamun ihanasta taivaasta, lemmikkieläimistä, rehellisyydestä tyhmyyden hinnalla, suorasta katseesta, asioista miesten kesken, taideteoksista, juhlista, hassuttelusta, hiihtoladusta, sienimetsästä, samoamisesta, raikkaasta lähdevedestä kehon herättäjänä, saunasta ja muhkeista mustikoista. Ja kaikista niistä ihanista asioista, jotka antavat meille lämmön tunteen. Ai, ai näitä on niin paljon näitä kultaisia asioita.

Rantojen kaipuu on sarja valokuvia, joiden päälle olen maalannut vesivärillä toisia kuvia, joita valokuva on mielestäni selvästi päälleen tarvinnut. Ne ovat kaipuuta uuteen seikkailuun, siteiden solmimista eri maailmojen välillä ja kutkuttavaa tunnetta muutoksen mahdollisuudesta.

Maan läheiset -maalauksissa etsin henkeä materiaalin takana. Kuten sitä kun Porvoossa kukkulan päällä taivas aukeaa upeisiin sfääreihin ja saa minut miettimään universaalimpia ja kaukaisempia asioita samalla kun maalaan vain omaa tunnettani, ajatuksiani ja ehkä kaukaista kuvajaista siitä todellisuudesta, missä elämme. Tunnen olevani kuin galaksin vartijakoira, joka seisoo Rooman erään pienen kujan kahdeksan neliöisen korukaupan ovella.

Pompeji-dialogi perustuu outoon rakkauteeni Rooman valtakunnan aikaiseen taiteeseen. Olen valokuvannut Villa Lantessa Pompeii Encyclopediasta mustavalkokuvia Pompejin maalauksista. Mustavalkoisten pigmenttivedosten päälle olen maalannut väreillä omat kommenttini tästä ajasta. Ajan rappeuttama seinä ja sen jokainen halkeama ja pirstaloituma vie mukanaan avaruudelliselta tuntuvaan seikkailuun. Kahden vuosituhannen takaiset maalaukset muokkaavat tajuntaani nykyhetkestä kohti toista maailmaa ja Pompeji-dialogi alkaa. Työskennellessäni tietokoneeni ääressä aikamatkailun supervauhdilla nykytekniikan nopeus kohtaa siveltimen hitauden ja koukuttaa kuin HBOn ja Netflixin sarjat.

Maalaukseni ovat rakkauden- ja kunnianosoituksia historiallisille kollegoille ja tulivuoren tuhkan alle hautautuneille maalauksille. Huh. Heille puhuivat luonnon voimat. Entä meille? Koukuttavat keinotodellisuudet, itseaiheutettu ilmastonmuutos ja sodat. Optimistit luovat positiivista tulevaisuuden kuvaa, mutta toiset epäilevät…

Porvoossa Petri Hytönen 10.1.2019